Ihmiset ovat käyttäneet sieniä eri tarkoituksiin jo tuhansia vuosia. Monet nykyään meillä ruokien mukana olevista sienistä ovat viljelijöiden kasvattamia, mutta sieniä kerätään paljon myös suoraan metsistä. Mutta ovatko lääkinnälliset sienet sinulle lainkaan tuttuja? Sieniterapiaa on harjoitettu laajasti ympäri maailmaa jo pitkään ja se kasvattaa suosiotaan myös Suomessa – ovathan metsämme pullollaan näitä luontoäidin omia terveyspommeja.
Me teemme ruokaa ja syömme pääosin siksi, että ilman ruokaa, meillä ei olisi kehossamme energiaa suorittaa päivän askareita. Se, mitä syömme on jokaisen meistä oma asia, ja makuasioista ei kannata kiistellä – mutta sienistäkin on monesti, eivätkä kaikki sienet ole niitä pieniä purkkiherkkusienien palasia, joita useimmiten näet valmispitsoissa esiintymässä sienien puolesta.
Mitä sieniterapia on?
Periaatteessa sieniterapialla tarkoitetaan sitä, että ruokavaliossamme osaisimme käyttää lääkinnällisiä sieniä – ei siis ole kyse niistä psykedeelisten sienien käyttämisestä ja alasti tanssimisesta. Sienissä on lisäksi runsaasti erilaisia bioaktiivisia aineita kuten antioksidantteja. Sienissä on myös kolesterolia alentavaa beetaglukaani-kuitua, samaa kuin vaikkapa kaurahiutaleissa. Muitakin kolesteroliarvioihin edullisesti vaikuttavia yhdisteitä on löydetty. Auringonvalo muodostaa sieniin myös D-vitamiinia.
Lääkinnällisissä sienilajeissa yhdistyy yleensä monta bioaktiivista yhdistettä, ja ne kuuluvat useaan eri kemialliseen ryhmään. Yleisesti ottaen sienet sisältävät muun muassa useita vitamiineja kuten B1-, B2-, B3- ja D2-vitamiineja sekä kuitua. Niissä on vähän kaloreita ja hiilihydraatteja, joten ketogeeninen ruokavalio saa niistä oivan täydennyksen. Lisäksi lääkinnälliset sienet voivat sisältää esimerkiksi aminohappoja, steroleja, glykoproteiineja, sekundäärisiä metaboliitteja.
Oiva Apteekki
Vanhan ajan sieniterapia tarkoitti sitä, että mentiin metsään sieneen. Metsässä nimittäin oma kehomme, varsinkin silmämme ja aivomme pääsevät ”rentoutumaan” ja nollaamaan itsensä kaikelta digitalisaation tuomalta informaatiotulvalta – sieniterapia tarkoitti siis rauhoittumista metsän äärellä.
Sienet ja ruoanlaitto
Tuoreet sienet ovat kevyttä ravintoa, sillä suurin osa niiden painosta on vettä. Sienten energiasisältö on noin 25 kcal/100 g. Syksyiseen ruokapöytään kuuluvat varsinkin tatit, kantarelli, rouskut, suppilovahvero, vaaleaorakas ja lampaankääpä. Ruokasieniksi soveltuvia ovat myös muun muassa kehnäsieni, mustatorvisieni, mustavahakas ja haperot. Kangastatti, rouskut ja haperot ovat yleisimpiä ja satoisimpia sieniämme. Sienestämään menijöille vain on hyvä oikeasti opetella eri sienet, ja varmistaa, että on ottamassa juuri oikeita – eli joko sienikirja mukaan metsään, tai joku sellainen tukihenkilö, joka oikeasti osaa sienet, ja osaa kertoa, miten niistä tehdään ruokiin sopivia lisukkeita.
Tuoreiden sienien koostumuksessa on rasvaa vain noin 0,5 g/100 g. Sienet sisältävät valkuaisaineita sadassa grammassa noin kaksi grammaa. Joidenkin sienilajien proteiinipitoisuus on suurempi ja aminohappokoostumus monipuolisempi moniin kasviksiin verrattuna. Hiilihydraatteja sienissä on vähän. Niissä on mm. sienisokeria, trehaloosia, jonka pilkkomiseen tarvittavaa entsyymiä on joidenkin ihmisten suolistossa vähemmän. Tällöin sieniateria voi aiheuttaa laktoosi-intoleranssin kaltaisia oireita. Sienisokeria on tavallista enemmän herkkutatissa, kantarellissa ja orakkaissa.
Suosikkisieni: kantarelli
Kantarelli eli keltavahvero on tunnistettavimpia sieniämme. Kantarellin satokausi kestää aina heinäkuulta pakkasten tuloon asti. Niitä käytetään tuoreina ja paistettuina, sekä erilaisiin kastikkeisiin, keittoihin, salaatteihin ja täytteisiin. Herkullinen kanttarellikastike syntyy tuoreista kanttarelleista. Pehmeän maun kastike saa kermasta, suolasta ja pippurista. Kantarellisoppa on ihana keitto, jossa on runsaasti kantarelleja. Herkullinen kantarellisoppa viimeistellään timjamilla
Tatti ja herkkutatti
Herkkutatti on yksi arvostetuimmista sienistämme. Herkkutatit sopivat erityisen hyvin kastikkeisiin, muhennoksiin ja keittoihin sekä pastaruokiin. Nuoret tatit sopivat hyvin syötäviksi raakoina tai marinoituina. Paras säilöntätapa on kuivaaminen. Maukas tattikeitto syntyy metsästä poimituista herkkutateista. Tarjoile tattikeitto karhunvatukkasalsan kanssa.
Pakurikääpä
Pakurikääpä on alustanmyötäinen lahottajasieni (valkolahottaja), joka aiheuttaa koivujen oksanarpiin tai muihin vauriokohtiin mustia kasvaimia, pakureita. Hiiltyneen musta, noin nyrkin kokoinen, lohkeileva pakuri on monivuotinen. Jos pakuri kerätään pois, samaan kohtaan kasvaa n. 3-10 vuodessa uusi samankokoinen kasvain. Pakurin sisäpinta on väriltään kahvinruskea, oranssin vivahteinen ja koostumukseltaan korkkimainen.
Keruun jälkeen pakuri kuivataan, ettei se homehtuisi. Kuivaus kannattaa tehdä esim. kasvikuivurilla alle 50 – 60 celsiusasteessa niin pitkään, että materiaalin kosteusprosentti on alle 14 %. Paloittelu noin 5×5 cm kokoisiksi palasiksi lyhentää kuivatusaikaa. Pakuri tulee varastoida kuivassa ja viileässä. Se on hyvä käyttää vuoden kuluessa keräämisestä. Kuivatusta ja jauhetusta pakurista valmistetaan teetä tai tinktuuraa eli alkoholiuutetta, kansanomaisesti sanottuna ”tippoja”. Pakurista tehdään mm. erilaisia juomia, ravintolisiä sekä kosmetiikkaa.
Pakuria on käytetty 1600-luvulta lähtien Japanissa, Koreassa ja Pohjois-Euroopassa, erityisesti Venäjällä, Puolassa ja Baltian maissa. Se on tunnettu kansanlääkkeenä ympäri maailman. Venäjällä pakureista tehdään mm. teetä lääkinnälliseen tarkoitukseen. Suomessakin pakuri on tunnettu satojen vuosien ajan. Siitä on valmistettu teetä, jota on kutsuttu tikkateeksi. Sota-aikana sitä käytettiin laajamittaisesti kahvinkorvikkeena.
